Seija Pitkänen, Maaninka
Värssyjä ja uatoksija suomeksi ja savoksi”    (15 €)

Otteita kirjasta .

Kirjassa on runoja ja ajatelmia monesta aihepiiristä: ystävyys, rakkaus, äitiys, parisuhde, ihmisten erilaisuus, vauvat, luonto, usko yms.

Tilaukset: seijapitkanen@luukku.com

Elämä on kuin tieliikennettä: Suoraa tietä, tavallisia risteyksiä sekä niitäkin STOP-merkillisiä,  joiden kohdalla meidän  on kertakaikkiaan pakko pysähtyä miettimään elämämme suuntaa.  

Emme ole tien päällä yksin, siksi meidän on otettava huomioon myös muut kulkijat.

Varovaisuus on aina paikallaan, sillä jokaisen olisi parempi välttää jyräämästä toisten ylitse, mutta myös jäämästä jonkun toisen yliajamaksi. 

Läheiset ihmiset kulkevat vierellämme, mutta heillä on oma,  ainakin osittain erillinen  reittinsä. 

Tiällä muan piällä tuaroominen on vähä ku vakituista tien piällä olloo. Jonnii aekoo myö suatetaan männä torottoo pelekkee suoroo tietä, mutta aena jollonnii lähättäätyy etteemmö näetäe risteöksijä. Joessaen  on topattava kerrassa ja oekeen tamalikkoon rätnäeltävä, mihinkään suuntaan ossoes ihteesä tyrkätä. Eehän sinä mitä, jos vuan itekseen tiellä männä mylykkäsis, mutta ku on vähä toesella silimällä volokisteltava näetä muita reessun piällä olijoeta. Ee niät passoes ehonj tahonj ajjoo ryssäättee kenenkään piälite, eekä tuas jiähä alimmaesekskaan. Likkeesimmät immeeset hyö männä huristelloo likellä ja näkösällä, mutta kuitennii sitä ommoo polokuvvaan. 

Elämämme tärkeimmät ihmiset ja asiat ovat paljolti myös ne huomaamattomimmat.  

Immeenen tahtoo olla semmonen sokkopörrö, että myö männä toohotettaan mänöjämmö ja ne likkeesettii immeeset ”vuan ouvvat siinä, mihinkäpä nuo tuosta hävinne”. Sama tahtoo olla asijoehinnii kansa. Kinttujaankaan ee huomoo ennen ku´ toenen on niistä poekki. 

Rahalla ei pysty ostamaan elämälleen jatkoaikaa. Sen pituuden päättää yksin Luoja. 

Luoja ee piä rajjaesija kööhiin ja ökyeläjjiin välillä. Samalla laella tulloo aekannaan lähtö kaekille, eekä sillon rahalompsan levittely avita. 

Rakkaus ei ole pelkkää tunnetta. Enemmänkin se on kuin näkymätön ketju kahden sydämen välillä.  

Rakkaaven taati ee vakituiseen piä immeestä samalla laella kippeenä. Enemännii se on semmonen omanlaesesa kettinki syvämmestä syvämmeen. 

Seiso omilla jaloillasi, vaikka rakkaasi seisoisikin vieressäsi. Älä nojaudu häneen liikaa, sillä tällöin olet alttiimpi kaatumaan, mikäli hän katoaakin viereltäsi. 

Jos könötät liikoo vieruskaveris kuvetta vaste ja hiän siitä lähtöökii lippahivvoon, niin mittees sitten? Nenälleshän sinä kuukahat! 

Kaikkien miesten suuhun eivät sovi sanat siirappiset,
ei vaikka kuinka niitä hänestä ravistelet.
Jos haluat tietää määrän miehes tykkäämisen.
on sekin taas osattava lukea välistä rivien:
Rakkaudesta hän sinua takamuksesta puristaa
ja kesken
tiskiensäkin sun syliinsä rutistaa! 

Ee toenna ruveta perkkoomaan akanilimoo,
vaekket ijänkuun päevänä kuulis sannoo sommoo.
Ee kaekki miehet ossoo lemmestä lurittoo,
hyö tahtoo enemmännii sinuva kurillaan kurittoo.
Rakkaatta on tulla sinuva pyllylle läppäsemmään,
vaekka mitenkä tinka oes ruveta tiskiisä kansa lätreemmään

Jokaisen vauvan lähellä kulkee,
vierellä istuu, kun vauva silmänsä sulkee,
suojaa, hellii ja varjelee tämä,
Taivaan Isän vauvalle lähettämä;
oma suojelusenkeli pikkuinen,
mut´vain vauva pystyy näkemään sen. 

Hiän pikkisen immeesen likellä kulukoo,
istuu vieressä, ku laps silimäsä sulukoo.
Ee heetä lasta suojata millonkaan,
on niät suanu tehtäväsä Isältä Taevaan.
Myö toeset nähhä ee Issee,  ee enkelijä
jollonnii vuan lapsen silimissä tähtijä. 

Kuka kirjoittaisi valmiit sanat lohduttamaan surevaa lähimmäistä? Silloin niitä eniten kaipaisi. Vai menisikö kaunis ajatus vain sanahelinäksi, jos se tulisi kaikkien suusta samanlaisena? 

Oeskoon hyvä, jos jokkii nohova immeenen rustoes valamiin puhheen, jolla voes sitten koettoo lohuttoo immeestä, jolla eijjou asijat mallillaan? 

Piäasija ee suata olla mittee sinä suustas latelet, vuan se, että sinä ite out siinä likellä.  

Syöpäsairaalle on turha mainostaa Painonvartijoita. 

Ee toenna tyrkyttee Kilokoploo syövän kansa kituroevalle. 

Kun katsoo päivänsankaria,
ja kasvojansa nauravia,
arvaa, ettei nuoruuden salaisuus
olekaan ryppyvoide uus.
Kellä eväänä on elämässä iloinen mieli,
hänen kasvonsa eivät vuosista kieli.
Vuodet ovat tuoneet vain sydämen viisautta,
se, jos mikä on suurinta rikkautta. 

Päevänsankarj on nuama vehnäsellään aena,
ilimankos häntä ee vuojet paena,
kylkijäesenä on tullu niihin matkassa,
jottaen jota värtierata ee voe rahassa
niät syvämen viisaatta ja taetoo suhtaatuva
vaekka,  mittee tahtos etteen pakkaatuva. 

Äiti on ihminen, josta et ole koskaan valmis luopumaan. 

Eepä sitä päevee taejja tulla, millonka raskis äetisä poekkeen antoo. 

Niin taitavaa taiteilijaa ei olekaan, että hän kykenisi samaan kuin Luontoäidin sivellin talvisessa taivaanrannassa. 

Ee toenna lähtee kilipasille Luontoäetin kansa. Se,
millä laella hiän taevaanrannannii ossoo mualata sutkaattoo,
on jottaen ihan muuta, ku mihinkä myö immeeset kyvetään.

En ollut sua nähnyt moneen vuoteen.
Unessa vaan palasin aikaan entiseen.
Tulit mua vastaan niittytiellä,
kaikki muutkin ystäväni olitte siellä.
Jo kaukaa hörähdit tervehdyksen,
niin monesti olin kokenut sen.
Hetkeksi pysähdyit vierelleni,
laskit lempeästi pääsi kädelleni.
Jonkun aikaa olimme siinä hiljaa vain.
sinua vielä kerran mä silittää sain.
Myöhemmin, kun kuulin sun poisnukkuneen.
palasin ajatuksissani tähän uneeni ihmeelliseen;
iski rintaani ikävä ja kuitenkin olin onnellinen,
että matkasi aloitit minut hyvästellen.
Voiko kiintymys välillä eläimen ja ihmisen,
jopa ylettyä ylitse rajan viimeisen? 

En nähnynnä ollu sinuva monneen vuoteen,
mitenkä lienennii unessanj männä aekoehin entissiin.
Lumpsin mehtätietä pellolle päen,
ku sinun minuva vastaan kepeesti  laakkoovan näen.
Etäältä jo ilosen piästit hirnahuksen;
monesti olin minä kuullunna sen.
Ihan ku ennennii kampesit minun viereen seestä torottamaan
pistit piäs minun kaenalloon ja rupesin sinuva rapsuttammaan.
Siinä myö kuhjotettiin kahelleen kuve vasten kuvetta,
tuntu, ettee mualimassa ou ennee mittää hojakkata.
Muutaman päevän piästä tiesin vasta,
että poekkeen olj Luoja sinut ottanna tästä mualimasta;
olit piässynnä vihreemmille niitylle lystäelemmään.
kaete kuitennii tulit emäntäs sillon yöllä vielä hyvästelemmään.
Lienöönkö, ettee immeesen ja elläemenkään  välillä olova tykkeeminen.
lopu siihen, että toesen kohalle tulloo se raja viimenen. 

Usko luo elämään turvallisuutta. Ihminen pysyy entisellään; yhtä erehtyväisenä ja vajavaisena. 

Immeesestä ee tule enkelijä, uskopa hiän Taevaan Isään taekka ee.
Jollaen tiimonj elämee se tok helepottaa, ku tietää,
että jokkii kahtoo perrään ja välittää, vaekka tulis mitä töllösijä tehtyvä.